fbpx

Sakilaiset olivat Suomen huligaaneja – Sörnäisissä rauhatonta, samoin Linjoilla ja Vaasankadulla

1912 . Näköala Agricolankatu 8:n tontilta itään Itäisen Viertotien yli kohti Sörnäisten rantaa. Oikealla kivitalo Pengerkatu 11. Taustalla Sompasaari ja Hanasaari.

Kun huligaanit rellestivät maailmalla, oli Suomessa oma porukkansa, helsinkiläiset sakilaiset. Osa heistä teki rikoksia, toiset vain näyttivät tyyliltään samanlaisilta. Kari Koskela on kertonut sakilaisten tarinan kirjassaan Huligaanit – Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan.

Sakilaiset olivat syntyneet vuoden 1880 jälkeen ja vaikuttivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Huliganismi heijasteli kaupungistumiskehitystä ja ajan poliittista murrosta. Huligaanit olivat kytköksissä esimerkiksi työväenliikkeeseen.

Jälkikäteen on vaikea sanoa heistä paljon, sillä sakilaiset päätyivät virallisiin kirjoihin vain tekemällä rikoksia, näistä on dokumentit olemassa. He aiheuttivat eriasteisia järjestyshäiriöitä, häiritsivät yksin tai ryhmässä muita kadulla kulkijoita, tappelivat keskenään, syyllistyivät eriasteisiin pahoinpitelyihin ja näpistyksiin tai varkauksiin.

Sosialistit pitivät porvarilehtien nuivaa suhtautumista sakilaisiin oikeudettomana. Uusi Suomi taas kirjoitti että sosialistit edistivät ”raaistumista, tapojen villiintymistä ja kaikkien siveellisten siteiden höltymistä”.

1910 . Kivenlouhintaa Sörnäisissä.

”Topeliaanis-runebergläiset piirrelmät jyhkeästä, sisukkaan työteliäästä, Jumalan ja sivistyneistön edessä nöyrästä Saarijärven Paavosta murenivat 1900-luvun alussa.” kertoo Kari Koskela kirjassaan.

Helsinki oli kehittymässä pääkaupunkina. Siellä sai julkisesti juoda viinaa, mikä ei ollut maaseudulla mahdollista tai ainakin vaikeaa. Huliganismia pidettiin merkkinä suomalaisen rahvaan ylenpalttisesti ryypiskelystä.

”Alkoholi nähtiin keskeiseksi elementiksi kaikenlaisessa epäsiveellisessä toiminnassa. Toistuviin järjestyshäiriöuutisiin Kalliossa kuuluivat rakentumattomille  kallioille kerääntyneet korttiseurueet. Niissä tapeltiin ja kallisteltiin ahkerasti olut- ja pirtupulloja.” sanoo Kari Koskela.

Työväki suhtautui höllemmin viinanjuontiin, joidenkin heidän johtajiensakin tiedettiin olevan varsinaisia viinasieppoja.

Poliisi oli esivallan edustaja, ei työväen kaveri. Väärin perustein tehty pidätys kokosi joskus monisataisen ihmisjoukon vastustamaan poliisin toimintaa. Herroja kohdeltiin eri tapaan kuin työväkeä, uskottiin.

1908 . Vaasankatu 9. Pengerkatu 30 ( Kinaporinkatu 2). Torikojuja. Kuvattu nykyisen Vaasanpolun kohdalta.

Sörkassa oli Suomen suurin työläisasutus, joka oli alkanut rakentua 1800-luvun lopussa. Se rakentui Itäiselle Viertotielle (nyk. Hämeentie), Vaasankadulle ja linjoille. Jäi silti paljon rakentamattomia kallioita pistämään asutuksen välistä. Vuonna 1910 Sörkassa asui 37753 ihmistä, melkein kolmasosa helsinkiläisistä.  

Siltasaarenkadun kahviloissa ei käyttäydytty kuin Kappelissa tai Kämpissä.

Vaikka usein sanotaan, että sakilaiset olivat vain Sörkassa, oli heitä tosiasiallisesti myös esimerkiksi Punavuoressa, Helsingin pitäjässä, Huopalahdessa ja Malmilla.

Kalliossa erottui kolme ongelmallisinta aluetta.  Siltasaarenkadulla ympäristöineen ja Hakaniemen torilla trokattiin viinaa. Myös linjoilla, Porthaninkadun ja linjojen risteyksissä oli rauhatonta. Kolmanneksi Itäisen Viertotien varrella, varsinkin Vaasankadun ja Itäisen viertotien risteyksen läheisyydessä, tapahtui häiriöitä.

Yleisin rike oli juopumus, toiseksi yleisin oli pahoinpitely, josta tuli törkeä jos se kohdistui johonkin viattomaan ohikulkijaan.

1912 . Näköala Pengerpuiston paikalta Sörnäisten rantaan. Oikealla Elannon leipätehdas, Itäinen Viertotie 14 (Hämeentie 11-13). Keskellä puutalo Itäinen Viertotie 31, 33 (Hämeentie 34, 36). Taustalla Hanasaari, Sompasaari ja Nihti.

Viinan myynti oli työväenliikkeen mukaan kapitalismin seurausta, siihen käytännössä pakotettiin. Uhkailtiin, että järjestysmiehet puuttuisivat tähän jämerästi, mutta käytännössä häiriöihin ei puututtu.

Sakilaisista kerrotaan paljon tarinoita: ”Toissa iltana kun pari poikaa keskusteli talon numero 3 kohdalla Itä-viertotiellä tuli heidän luokseen kolme sakinkundia, jotka mitään virkkaamatta alkoivat lyödä keskustelevia. Ennen kuin pojat ehtivät pakosalle ehti yksi kundeista lyödä toisen pojan päähän pari puukonhaavaa, jotka kuitenkaan eivät ole hengenvaarallisia. Tekonsa tehtyään kundit pakenivat.”

Jos sakilaiset kohtasivat ylivoiman, he yleensä pötkivät pakoon.

Kari Koskela pohtii kirjassan, olivatko sakilaiset sittenkään niin eläimellisiä tai vaistomaisesti toimivia. He tietyllä tapaa johdonmukaisesti toivat esiin maskuliinisuuttaan. Sen sisältö oli kyky voimankäyttöön, kyky alistaa ja häpäistä vastustajaksi määritelty ja toisaalta taito hallita kehoa ja teräasetta.

Raiskaus rikoksena ei ollut vakava, niitä harvoin edes otettiin tutkittavaksi.

1911 . Kaiku 9. Nykyisen Karhupuiston kohdalla. Taustalla Agricolankatu 11.

Suomenkieliset ja ruotsinkieliset jengit ottivat yhteen Ruotsalaisen teatterin luona ja Mannerheimintien alkupäässä. Myös venäjänkielisten kanssa otettiin yhteen. Tämä joskus unohtui kun ruvettiin porukalla pelaamaan jalkapalloa.

Kaupunginosilla oli omat jenginsä. Kalliossa puhuttiin Sörkan Giboista ja Töölössä Tölikän kundeista. Työväentaloilla häiriköitiin, pahimmat häiriöt tapahtuivat kuitenkin jossain muualla kuin Helsingin keskusta-alueilla.

Sakilaisilla oli oma tanssinsakin, puskuri-tanssi, Työmies-lehti kertoo näin:

”Puskuri tanssilla tarkoitetaan sellaista tanssitapaa, jota sakilaiset käyttävät. Tanssipari kun lähtee lattiata kiertämään, pistää poika kätensä tytön vyötäisten ympäri ja tyttö samoin. Päätä pistetään sitten lujasti vastakkain; toisinaan kehittyneimmät sakilaiset urhot tanssivat siten, että pojan nenä upotetaan tytön silmäkuoppaan ja näin puskien pari pyörii kuin kerä paikassaan.”

Tanssin sanottiin vieroittavan kunnolliset ihmiset tanssitapahtumista. Tanssijat eivät halunneet kuulua ammattiosastoihin: ”Jaa, me ei olla osastosta riippuvaisia, me toimitaan omin päin!” kuului sakilaisen vastaus.

Sakilaisilla oli oma pukeutumistapansa, knallihattu ja dongarit. Frans Emil Sillanpää kuvaili kohtaamiaan sakilaisia näin: ”ihmissorttien ruumiinrakenne oli vaihteleva, mutta ilmeni siinä kumminkin aina joitain yhtäläisyyksiä.” ”Etenkin leuka ja suunvärkki olivat samanlaisesta käyttäytymisestä muodostuneet samanlaisiksi. Leuka veulasi aina melkein samaa ja suusta putoili sanoja, joista en voi tähän panna mallia, sillä painokone rikkuisi niitä präntätessä.”

1913 . Kallion kansakoulu, Neljäs linja 15. Oppilaita koulurakennuksen edessä

Sakilaiset puhuivat slangia, joka oli suomen, ruotsin ja venäjänkin sekoitusta. Se oli kehittynyt työläiskaupunginosien nuorten lehdenmyyjien ja asiapoikien keskuudessa. Sanoja sanotaan olleen nelisensataa, joista moni liittyi rahan ansaitsemiseen: bliiata, bytskaa, bummaa, bollaa, sminkut.

Slangia ei voinut opetella kirjoista, se oli eräänlaista sosiaalista pääomaa.

Suurin syy sakilaisten tekemiin varkauksiin oli työttömyys. Useimmiten varkautta edelsi muutaman kuukauden työttömyys. Yleensä varkaus tapahtui kerran tai kaksi, mutta moni teki siitä rikollisen uran. Elettiin joka tapauksessa kädestä suuhun. Kasvava Sörnainen tarvitsi kuitenkin työvoimaa, Pitkä siltakin rakennettiin.

Jos oli menettänyt nuorena perheenjäsenensä, oli todennäköisempää että ajautui sakilaisporukoihin.

Sisällissodan aikaan väkivallasta tuli poliittista, tätä erityisesti Heikki Ylikangas on tutkinut. Moni tuomittiin valtiorikoksiin, mikä oli poikkeuksellista sillä tuomiot eivät liittyneet välttämättä yksittäisiin tekoihin vaan tuomittujen ulkoisiin tekijöihin. Sisällissodan jälkeen sakilaiset hiljalleen hävisivät katukuvasta.

1911 . Castréninkatu. Taustalla Fleminginkatu 6, 4, 2. Näköala Papinkujalta kaakkoon.

Lähde: Kari Koskinen: Huligaanit – Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan. SKS 2002. Vammala.

Kuvat: Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *