fbpx

Torsti Lehtinen muistelee nuoruuttaan Linjoilla – asui pikkurikollisessa perheessä, jossa oli omanlaisensa kunnia, tehtiin pimeää kauppaa ja ihmeteltiin katuoriginelleja

Kun Torsti Lehtinen palasi asuttuaan pitkään ulkomailla ja Suomen maaseudulla , hän suuteli Kallion asfalttia ”kuin paavi maata”. Hän oli asunut kuudessa eri maassa ja yli neljälläkymmenellä eri paikkakunnalla. Ennen hän ajatteli, että ei ole oikeastaan mistään kotoisin, mutta nykyään mieltää olevansa nimenomaan juuri Linjoilta, ei välttämättä edes Kalliosta.

Torsti Lehtinen on asunut jossakin elämänvaiheessa kaikilla linjoilla.

Joskus Torsti Lehtinen vie vieraitaan Kallion kierrokselle. He joskus yllättyvät. Kerran hän vei heidät kalliolaiseen ravintolaan juomaan Molotovin Cocktailit.

Torsti Lehtinen: ”Olin kertonut, että ns. paremmissa kaupunginosissa oli käsitys, että neuvostoilmavoimat eivät pommita proletaarisia luokkatovereitaan. He tulivat Kallioon pommituksia pakoon. Täällä oli kaikkein pahimmat tuhot, koska Wärtsilän tehdas oli vieressä.”

Cocktail oli niin napakka, että sen jälkeen ulkomaiset vieraat mättivät hangesta lunta suuhunsa. ”Kalliossa on paljon semmoista jolla voi maailmaa nähneitäkin ihmisiä vielä yllättää” hän sanoo.

Manhattanilla on streetteja ja avenueita, Kalliossa linjoja. Torsti Lehtinen on joskus kävellyt kaikki Pietarin 21 linjaa läpi ihan syntymäseutunsa vuoksi. Linjojen lohkomissa kortteleissa on helppo suunnistaa. 

Torsti Lehtinen sai perheensä kanssa vihreän herätyksen ja muutti maaseudulle vanhaan taloon, jonka pihapiiriin ei ihmisen tekemää valoa nähnyt. Ei edes järven vastarannalla, Torsti Lehtinen: ”Ainoat valot mitä sinne näkyi meidän oman töllin lisäksi oli kuu, tähdet ja aurinko.”

Ensin perhe asui Ruovedellä ja sittemmin Keuruulla. He viljelivät perunaa, keräsivät sienet ja kalastelivat, pitivät naapurin isännän lehmiä päivähoidossa, ”Hyvä ettei tuohivirsuja pantu jalkaan, phui mansikit, phui”, hän sanoo.

He elivät niin lähellä luontaistaloutta kuin vain voivat ja hän kirjoitteli kirjojaan. Enää hän ei lähtisi, mutta silloin oli ratkaisuun varsin tyytyväinen.

He olivat katsoneet perunanviljelijän oppaasta miten peruna kuuluu istuttaa. Torsti Lehtinen löi kangella reikiä maahan, koko perhe isoimmista pienempään tuli apuun. Poika mittasi 30 cm muoviviivoittimella ja vanhempi poika heitti perunan kuoppaan, tyttäret peittivät mullalla.

Lehtiset ihmettelivät, miksi kaikki ohiajavat tukkirekat hiljensivät ja pysähtyivät heidän kohdallaan. Kunnes he oivalsivat, että maaseudun ihmisistä touhu oli aivan naurettavaa.

20 vuoden poissaolon jälkeen Kallio oli muuttunut.

Hän asui lapsena 3. linja 25:ssä eli Piikissä. 25-senttistä ruotsinkielellä sanottiin Spiikiksi. Hänen kotitalonsa asukit eivät olleet pelkkää työväenluokkaa vaan joukossa oli pienrikollista porukkaa. Torsti Lehtinen: ”Meillä oli lattialankuista sahattu kahdesta lankusta naulat poikki. Kun lankut nosti syrjään niin sieltä lämpöeristeiden välistä voi onkia kaikkea mielenkiintoista mustan pörssin kamaa, jota meillä myytiin.”

Hänen isänsä oli entinen pirtutrokari, väliportaan mies. Ei mikään porttikongikauppias mutta ei mikään Algot Niskakaan, sanoo Torsti Lehtinen. Rotat juoksivat pihalla paskahuussi huojui takapihalla kaatumaisillaan.

Alakoululaisena Torsti Lehtinen muutti Neljännelle linjalle. Talon pojat olivat erittäin taitavia rotanmetsästäjiä.

Kuolleilla rotilla oli ”tärkeitä jälleenkäyttömahdollisuuksia”. Talonmies oli mennyt hiekoittamaan pihalle suurella vaivalla rakennetun liukumäen, ettei ”siinä kukaan nyrjäyttäisi nilkkaansa”. Pihan poikia sieppasi. Kun talonmies lähti viikonlopuksi pilkille, oli aika kostaa.

”Me panimme koko talviyöksi monta pulskaa rottaa kahden lankun väliin ja isoja kiviä päälle. Aamulla ne olivat litistyneet melkein postikortin ohuiksi. Pantiin ne rotat postilaatikosta sisään. Huoneen lämmössä ne pullistuivat. Taisi olla tsilarille armaan aika ihmeellinen yhtälö ratkaista mistä nämä pulskat rotat ovat tulleet tähän eteisen lattialle”, naurahtaa Torsti Lehtinen.

Hänen perheensä möi kaikkea varastettua ja salakuljetettua kamaa, pimeätä viinaa.

Hän muistelee lapsuudessaan olleensa menossa Espalle äitinsä kanssa nonstop-elokuviin. Elokuvateatterin eteiseen ilmaantui kaksi virkapukuista poliisia jotka vinkkaavat ja huutavat hänen äitinsä nimeä. Poliiseilla oli puurojuhlat ja viina oli päässyt loppumaan. Ajettiin pillit päällä 3. linjalle ja hänen äitinsä möi poliiseille neljä pulloa viinaa. Poliisit odottelivat rapussa kun hänen äitinsä kaivoi kätköstä pullot.

Maksuksi he saivat kymmenen kiloa nauloja. Tämä oli arvokasta tavaraa kun sodanjälkeistä Helsinkiä rakennettiin jälleen. ”Nauloista saaduilla rahoilla syötiin kai melkein kuukausi”, hän muistelee.

Vähän vanhempana Torsti Lehtinen oikaisi vasaralla käppyräisiä ruosteisia nauloja, nekin olivat täyttä kauppatavaraa.

Hänen lapsuutensa oli villiä mielenkiintoista aikaa. Hän ei valita että olisi ollut kurja lapsuus vaikka oli köyhyyttä ja yhteiskunnan laitapuolella vaeltamista. Ei tarvittu televisiota, tehtiin ohjelmat itse.

Hän lähti jo varhain mielellään seikkailemaan. Yksi syy mennä Pitkänsillan tuolle puolelle, minne ei kovin usein menty, oli Stockmannin kultakalat. Hieman myöhemmin he kaivoivat kirkkopuistoista yöllä taskulampun valossa kastematoja ja kauppasivat niitä aamulla Kolera-altaalla kun herrasväki lähti kalaan. ”En ole ikinä ollut niin suhteellisesti varakas mies kuin silloin” sanoo Torsti Lehtinen.

1910-luvun alussa tapahtui paljon Kalliossa. Kivinen Pitkäsilta rakennettiin, tuli Kallion kirkko, kansakoulu ja kirjasto. Torsti Lehtinen asuessaan kasvatuslapsena rikkaan tätinsä luona kävi pari ensimmäistä luokkaa Aleksis Kivessä ja sen jälkeen Kallion kansakoulussa. Oppikoulun hän väki Helsingin Kaksoislyseossa. Sivistys alkoi silloin hivuttautua Pitkänsillan tälle puolelle.

Kallion kirjaston asiakas hän on ollut niin kauan kuin muistaa. Kerran hän lainasi nelisen kirjaa aamulla ja kun hän meni niitä illalla palauttamaan, sanoi kirjastotäti että kirjoja lainataan siksi että niitä luetaan. Torsti Lehtisen piti kertoa mm. Pekka Töpöhännän juoni ennen kuin häntä uskottiin että hän on jo lukenut kirjat.

Hänen 5. Linjan työhuoneensa ikkunasta näkyy Kallion kirjasto, josta on helppo käydä hakemassa kirjoja tarpeen mukaan, ”Minulla on tosi iso kirjahylly”, hän sanoo.

Sodanjälkeisessä Helsingissä ei missään ollut niin paljon raunioita kuin Kalliossa, sanoo Torsti Lehtinen. Ennen vuoden -52 olympialaisia kaupunki haluttiin mahdollisimman näyttäväksi, tahdottiin osoittaa että Helsinki on toipunut sodasta ja sen aiheuttamasta kurjuudesta.

Monia taloja ehdittiin rakentaa pommituksissa tuhoutuneiden tilalle, mutta jos ei keretty, tehtiin Potemkinin kulissit. Lauta-aidoin ympäröitiin pommitusrauniot ja maalattiin niihin kivoja kukkia ja kuvioita.

Raunion olivat ehtymättömiä rakennustarvikkeiden varastoja, niistä sai tiilenpätkiä ja kaikenlaista krääsää mitä pikkupojat tarvitsivat rakennuspuuhiinsa.

He keksivät oman petankkinsa. Tai ainakin luulivat, Torsti Lehtinen epäilee että se oli Ranskasta luntattu. Tiiliskiven päälle laitettiin luonnonkiven nokare. Sitten heitettiin irtokivillä sitä kiveä, jos onnistui kilkkaamaan niin että pikkukivi putosi ja iso tiili jäi pystyyn, sai eniten pisteitä.

Vanhaa Kalliota näkee Torsti Lehtisen mukaan vielä esimerkiksi Agricolankadun talorivistössä. Karhupuisto on samanlainen kuin aina, mutta ennen puiston kulmassa oli luonnonkivillä ympäröity muhkea hiekkakasa, siellä rakennettiin hiekkalinnoja. Lisäksi oli puinen liukumäki ja keinuja jotka olivat kovassa käytössä.

Kallion on aina vetänyt puoleensa erikoisia ihmisiä, ”katuoriginelleja” sanoo Torsti Lehtinen.

Ehkä tunnetuin oli Vara-Jeesus, joka käveli kesät talvet kauhtanaan pukeutuneena jalassaan hihnoin sidotut jeesus-sandaalit. Helmojen alta näkyivät kylmänsinertävät sääret. Hän mumisi jotain, Torsti Lehtinen myöhemmin ymmärsi että ne olivat luultavasti rukouksia. Hän oli kuuluisan taidemaalari Ilja Repinin poika. Itsekin taiteilija, mutta ei ihan isänsä veroinen.

Pojat pelasivat meluisaa kolikkopeliä koulun seinustalla, skruippaa. Rahanheitosta syntyi infernaalinen meteli. Kun Vara-Jeesus ohitti porukan, tuli hiljaisuus, Torsti Lehtinen: ”Siinä oli jotain pysäyttävää tässä henkilöhahmossa. Kun hän oli mennyt riittävän kauas, niin meteli alkoi uudelleen.”

Silkki-Saara taas oli ollut Helsingin hienommissa kaupunginosissa – heidän makunsa mukaan, lisää Torsti Lehtinen – ilotyttönä. Hän huuteli kuolleen poikansa perään Harjun ruumishuoneella.

Ennen siitä kulki juna, jolla oli kaksi pysäkkiä. Toinen ruumishuoneella ja toinen Malmin hautausmaalla. Junan vaunussa oli vainajat ja toisessa saattajat. Pienellä pojalla se aiheutti pelottavan tunteen kuoleman läheisyydestä. Toisaalta, se oli myös huumorin lähde. Hänen rikkaan tätinsä talossa oli konttorihuone, mistä täti johti liikeyritystään.

Kun täti oli poissa ja puhelin soi, Torsti Lehtinen serkkunsa kanssa laittoi rievun puhelimen eteen ja vastasivat synkällä matalalla äänellä vastasi ”Harjun ruumishuone”:

Autenttisia paikkoja Kalliossa Torsti Lehtiselle ovat myös Pengerkatu ja Pelastusarmeijan yömaja. Pengerkadulla kun oli nonstop-elokuvateatteri, sinne pääsi oikaisemaan rännin kautta Linjoilta ja Agricolankadulta.

Pelastusarmeijan yömajan luona oli ennen slummikeskus, mistä käytiin hakemassa vaatteita. Majuri oli koonnut jätepaperin joukosta kaikki sarjakuvat, jotka hän vaivihkaa vinkaten antoi Torsti Lehtiselle takahuoneessa, jonka hän tiesi lukumieheksi. Hän ei tehnyt numeroa pojan köyhyydestä.

Päinvastoin toimittiin Karhupuiston apteekissa. Hänen äidillään oli sydänvika ja Torsti Lehtinen kävi hakemassa äitinsä lääkkeitä. Hän istui kaulukset pystyssä ja toivoi ettei paikalle tulisi koulukavereita. Apteekkari kailotti ”varmasti Töölöön asti kuuluvalla äänellä”, että ”nämähän tulevat huoltolautakunnan laskuun”.

Torsti Lehtinen muistelee, että vaikka asuikin alamaailmaan kuuluvassa perheessä, se oli aika viatonta, ihmisiä ei haluttu satuttaa. Varastaminen nyt tietenkin on rikollista, mutta mustan pörssin kauppa oli kuin muukin liiketoiminta. Ostettiin ja myytiin eteenpäin hieman kalliimmalla. Viinatrokausta ei koettu mitenkään rikolliseksi.

Heillä oli kerran jemmassa parikymmentä kiloa Budapest-karamelleja, jotka olivat kalliita ja hienoja. Niitä Torsti Lehtinen popsi salaa.

Kerran yksi alamaailman mies heitti hänelle lompakon ja sanoi että piilota se äkkiä. Torsti Lehtistä alkoi vaivata, että hänellä oli varastettu lompakko hallussa ja hän päätti tiputtaa sen viemärikuiluun.

Torsti Lehtinen oppi nuoruudessaan kolme pyhää sääntöä: kaverin tyttöystävää ei isketä, kaveria ei ilmianneta ja jos sattui tappelussa pärjäämään niin maahan lyötyä ei potkita. Jos joku oli tappelussa päässyt voitolle niin nautti mainetta ja kunniaa mutta jos erehtyi potkaisemaan kerrankin sitä maahan lyötyä niin tuomittiin moukkana ja sääntöjen rikkojana.

Torsti Lehtisen varhaislapsuudessa hänen isänsä jäi kovaan morfiinikoukkuun, hänellä oli tuberkuloosi, johon silloin ei ollut parantavaa lääkettä. Morfiinilla lääkittiin kipuja. Hänen isällään oli tietyssä mielessä tiukka moraali kuitenkin. Perheen luona kävi Tyttö-Ville, josta ei varmasti tiedetty oliko hän mies vai nainen. Kerran kun tämä oli sammunut, porukka alkoi säpistä, että katsotaan mitkä vehkeet Tyttö-Villellä oikein on.

Torsti Lehtisen isä veti esiin suutarinveitsensä ja sanoi, että: ”Tuskinpa katsotaan, hän on minun vieraani.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *